Hädässä virkaveli tunnetaan: kirkkomuusikoiden keskinäistä apua sota-aikana

Sota, johon maamme kertomusvuotemme lopulla joutui, vaati maamme kanttorikunnalta raskaita uhreja. Paitsi taisteluissa kaatuneita, joista toisessa paikassa erikseen, joutui rauhanteossa luovutettujen alueiden seurakuntien 58 kanttoria ja urkuria luovuttamaan paikkansa ja virkansa, mikäli seurakuntia ei saada uudelleen toimimaan. Tästä on johtunut, että työ hädänalaisten auttamiseksi on täytynyt asettaa etualalle, minkä jälkeen vasta tulevat muut toimenpiteet. Avustustoiminta jatkuu yhä, ja toivottavaa on, että kaikki virkaveljet varojensa mukaan osallistuisivat tähän työhön.

Suomen Kanttori-urkuriliiton vuosikertomus 1939

Sotavuosina Suomen Kanttori-urkuriliiton kautta tuettiin evakkoon joutuneita kanttoreita perheineen ja harjoitettiin kummilapsitoimintaa, joka auttoi kanttorien sotaorpojen elatuksessa. Myös ulkomailta, varsinkin Ruotsista ja Tanskasta, lähetettiin apua hädänalaisille kanttori-urkurien perheille.

Pohjoismaista apua ja liiton organisoima avunkeräys

Talvisodan alussa pohjoismainen kirkkomusiikkiväki järjesti keskuudessaan suurkeräyksen suomalaisten hyväksi. Keräyksellä lahjoitettiin Suomen Huollolle ilmeisesti yli 30 000 kruunua. Avustustyötä panivat alulle ja järjestivät kirkkomusiikkitirehtöörit David Åhlén Tukholmasta ja Emanuel Bangert Roskildesta. He myöhemminkin koordinoivat yhteisöjensä Suomen kirkkomuusikoille osoittamaa tukea.

Suomen Kanttori-urkuriliiton  hallitus valitsi 29.4.1940 toimikunnan toteuttamaan keräys- ja avustustyötä evakkoon joutuneiden ja kaatuneiden kanttorien perheiden auttamiseksi. Kanttori-urkurien oli määrä maksaa keräykseen vähintään 1% palkastaan; yhdistykset, kirkkokuorot ja muut yhteisöt voivat osallistua rahavarojensa sallimalla summalla. Lisäksi vedottiin edelleen ulkomaisiin virkatovereihin.  Vuoden 1941 lopussa varoja oli kertynyt lähes 100 000 markkaa kanttoreilta ja urkureilta, kirkkomusiikillisilta yhteisöiltä, Ruotsista, Tanskasta ja Yhdysvalloista. Vuonna 1940 avustusta jaettiin 39 evakkolaisperheelle ja 11 kaatuneen perheille; kaatuneiden lapsia oli toistakymmentä. Avustuksia jaettiin kaatuneiden perheille 18 000 markkaa ja evakkolaisille 64 211 markkaa.

Sotaorporahasto ja siirtoväen tilanne

Talvisodassa kaatuneiden lapset järjestettiin kummilapsiksi tässä asiassa aktivoituneiden kanttorien ja näiden puolisoiden, kirkkokuorojen ja SKUL:in paikallisyhdistysten "huollettavaksi". Sotaorpojen huoltamiseen lahjoitettiin rahaa säännöllisesti myös Ruotsista ja Tanskasta. Koko sotaorpojen lapsuusajan jatkuvan elatuksen varmistamiseksi perustettiin Suomen Kanttori-urkuriliiton Sotaorporahasto, johon varoja kerättiin erityisesti myymällä liiton omia adresseja, mutta myös lahjoituksilla varsinkin kirkkokuorojen konserteista ja paikallisyhdistyksiltä. Myöhemmin Mannerheimin lastensuojeluliiton välityksellä rahastoon saatiin ulkomaisia lahjoituksia pääasiassa Ruotsista. Vuoden 1945 alussa nimi muutettiin Orporahastoksi ja päätettiin sen kautta avustaa muitakin kuin sodassa kaatuneiden virkaveljien orpolapsia.

Vuonna 1943 todettiin orpojen huoltoon verraten: ”Sitä vastoin siirtoväkeen joutuneiden huolto, joista suurin osa on jo päässyt joko uuteen tai entiseen toimeensa, ei ole enää ollut sanottavammin esillä”. Evakkojen tilanteesta ei ilmene mainintoja moneen vuoteen, kunnes vuosikertomuksen 1946 mukaan:

”Liittomme on jälleen saanut yhteyden niihin jäseniinsä, jotka sodan johdosta joutuivat harhailemaan asuinpaikkaa etsiessään. Monet heistä ovatkin saaneet jo palata kotiseudulleen, mutta useiden kohdalla on siirtolaisuus yhäkin raskauttava tosiasia.”

 Heti tämän jälkeen kertomuksessa iloitaan kuitenkin lisääntyneestä veljellisestä toiminnasta kanttorien keskuudessa: osanotto yhteisiin tilaisuuksiin osoitti harrastuksen kirkkomusiikkityötä ja yhteistoimintaa kohtaan lisääntyneen. Kirkkomuusikot osallistuivat sankoin joukoin vuosikokoukseen, opintokursseille, Jyväskylän kirkkolaulujuhlille ja Helsingissä vietetyille Viipurin Kirkkomusiikkiopiston entisten oppilaiden veljespäiville.

Vaatelahjoitus Ruotsista

Vuonna 1946 ruotsalaiset kanttori-urkurit avustivat suomalaisia virkatovereitaan vaatelahjoituksella. Suomen-kanttoriurkuriliiton kautta lahjoitetut vaatteet jaettiin niitä kipeästi tarvitseville, evakkolaisten kanttori-urkurien perheille, jotka olivat menettäneet paikkansa ja virkansa sekä siihen liittyvät luontoisetunsa sekä omaisuutensa.

Ruotsalaisten lahjoittamia, käytettyjä vaatteita oli eräässä lähetyksessä noin 40 kiloa: villapaitoja, sukkia, lasten paitoja ja housuja, mekkoja, takkeja, kankaita... Aluksi paketti juuttui tulliin, sillä sen lunastaminen olisi tullut liitolle kohtuuttoman kalliiksi. Valtiovarainministeriöltä anottiin lupaa vastaanottaa lahjoituskolli ilman tullimaksua ja liikevaihtoveroa. Ministeriö myöntyi anomukseen sillä ehdolla, että vaatteet jaettaisiin ilmaiseksi ja suhteellisen pienissä erissä hädän ja yleisen ahdinkotilan lieventämiseksi. Käydyn kirjeenvaihdon perusteella kaikenlaisia vaatteita kaivattiin kipeästi, erityisesti kengistä ja lasten kengistä oli huutava pula, mutta niitä ei tullut tarpeeksi kaikille tarvitseville.  Liiton puolesta lahjatavaroita niitä tarvitseville koordinoivalla Paavo Salmella oli suuri työ koettaessaan tasapuolisesti jakaa perheille lahjoituksena saadut vaatteet, kunkin perheen erityisten tarpeiden mukaisesti.

(Virka)veljellisyys, pyhä velvollisuus, solidaarisuus

Virkaveljeyden ja veljellisyyden termit esiintyvät toistuvasti lähdeaineistoissa, ja se on tärkeää panna merkille osana kyseistä toimintakulttuuria. Kyseisenä aikana kanttorikunnasta valtaosa oli miehiä, naisia ei vielä tuolloin hyväksytty kanttori-urkurin virkoihin samoin kuin ei papiksikaan. Naiset olivat kuitenkin voineet opiskella kirkkomusiikkia jo vuosisadan alusta saakka ja seurakunnissa työskenteli naisia kanttorien ja urkurien tehtävissä. Naisia oli myös SKUL:in jäseninä, mutta keskeiset yhdistyksen toimihenkilöt olivat miehiä. ”Hyvä veli” -termien viljely on siten ollut yhdistävän lisäksi myös ulossulkevaa toimintaa.

Virkaveljeyden katsottiin velvoittavan, oman ammattikunnan yhdistävän. Jaettiin kokemus jokapäiväisestä työstä yhteisen musiikin, kirkon ja uskon piirissä, ja henkilötkin saattoivat olla tuttuja kirkkomusiikkipiireistä ja järjestötoiminnasta. Kanttori-urkurien lapsista puhutaankin ”meidän” lapsina. Yhteenkuuluvaisuuden tunne ja yhteisvastuu oli vahva, ja liiton toiminnan ytimessä olikin tuon yhtenäisyyden vahvistaminen – samoin kuin hädänalaisten virkaveljien tukeminen. Liiton jäseniä kehotettiinkin ostamaan yhä enemmän liiton adresseja, ”sillä siten tuemme juuri niitä orpoja, joita kohtaan meillä on suurimmat velvollisuudet” (toimintakertomus 1942).

”Talvisota jätti meille 11 sotaorpoa ja nyt yhä jatkuvassa sodassa on tähänastisten tietojen mukaan meillä jo 8 orpolasta. Kun tähän vielä lisätään yhden invaliidin poika on suomenkielisellä kanttori-urkurikunnalla huollettavana 20 orpolasta. Näistä lapsista huolehtiminen, niitten kasvattaminen ja kouluttaminen on maan kanttorikunnan kunnia-asia ja pyhä velvollisuus” (toimintakertomus 1941-1942).

Tämä ammattikunnan keskinäisen avun ilmiö ei ole ainoa laatuaan eri Toimihenkilöarkiston ammattiryhmien keskuudessa. Eri ammattijärjestöjen kohdalla ja eri aikoina on tehty omanlaistaan avustus- ja solidaarisuustoimintaa. Solidaarisuustoiminta ja hädässä olevien auttaminen on kuitenkin ollut alusta saakka tärkeä osa monien ammattiliittojen toimintaa.

Tiedätkö, onko oman ammattiryhmäsi keskuudessa ollut keskinäisen avun toimintaa sota-aikana tai solidaarisuustoimintaa kriisien kohdatessa ulkomaisia virka- tai ammattitovereita? Tervetuloa tutkimaan tätä ilmiötä Toimihenkilöarkistoon!